Suomalaisen nukketeatterin alkumetrit
Suomalainen nukketeatteri on melko nuori verrattuna maihin, jossa nukketeatteriperinne kumpua keskiajalta saakka. Ensimmäiset kipinät taidelajiin syttyivät Suomessa 1800-luvun alussa. Tällöin Suomessa kiersi viihdetaiteilijoita, joiden ohjelmistoon kuuluivat mekaaniset nuket, metamorfoositeatteri ja mekaaninen teatteri. Varhaisimpia varsinaisia nukketeatterivierailijoita oli Helsingissä vuonna 1932 marionetti- ja käsinukkejensa kera esiintynyt saksalainen George Kleinschenck. Useat muutkin ulkomaiset nukketaiteilijat saapuivat Suomeen esiintymään. Nukketeatterista tuli näin aikuisten harrastus.
Nukketeatterikipinöitä tuli maahamme keskisestä Euroopasta. Nukketeatteriesityksiin tutustuivat suomalaistaiteilijat, kuten Albert Edelfelt ja Albert Gebhard. He valmistivat yhdessä vuonna 1899 Helsingissä kotiteatteriesityksen Salamiin taistelusta antiikin Kreikassa. Innoittajana oli maineikas ranskalainen Chat Noir -kabareen varjoteatteriesitys.
Ammattimainen nukketeatteri käynnistyi Suomessa 1900-luvun alussa. Tuohon aikaan Kalle Nyström perusti 1909 Helsinkiin pääosin aikuisille suunnanneen Marionett-teaternin ja Bärbi Luther puolestaan teki vuodesta 1915 lähtien varjoteatteriesityksiä lapsille. Todellinen vallankumous eurooppalaisilla näyttämöillä tapahtui 1940- ja 1950-luvulla. Tuolloin venäläinen Sergei Obraztsov korvasi nuket pallopäisillä hahmoilla ja ranskalainen Yves Joly paperihahmoilla ja esineillä. Uutta nukketeatteria nähtiinkin Suomessa 1950-luvulla, jolloin mm Sergei Obraztsov vieraili Helsingissä. Moderni nukkeilmaisu innoitti monia suomalaisia nukketeatteritaiteilijoita, muun muassa Annikki Setälää ja Mona Leoa.
Eurooppalainen nukkeilmaisu alkoi muuttua 1900-luvun alkukymmeninä. Nukettaja tuli ulos perinteisen käsinukke- ja marionettiteatterin sermin takaa ja suljettu tekniikka muuttui avoimeksi tekniikaksi. Suomessa nukketeatterin modernisoituminen toteutui vasta 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin uudet ammattinukketeatterit heittäytyivät taiteenalansa eri ilmaisukeinojen kokeilemiseen. Vaasalainen Nukketeatteri Peukalopotti toteutti assosiatiivisia visuaalisen teatterin esityksiä, joiden aiheena olivat myytit, alitajunnan kuvat ja kuvataiteelliset visiot. Toinen nykyteatterin suuntaus oli näyttää nukkehahmon luomisprosessi osana esityksen tematiikkaa. Esineistä tulee tällöin sekä näyttelijöitä että kanssanäyttelijöitä: ne toimivat päähenkilöinä, vastanäyttelijöinä ja nukettajien avustajina.
Nukketeatterin valtakunnallinen nousu
Viiden ammattiryhmän (Vihreä Omena 1971, Hevosenkenkä 1975, Peukalopotti 1976, Sampo 1977 ja Mukamas 1979) perustaminen aloitti uuden, merkittävän vaiheen suomalaisen nukketeatterin kehityksessä. Näiden nukketeatterien perustajat olivat teatterialan koulutuksen saaneita ammattilaisia. Samaan aikaan eri puolille maata syntyi kymmeniä harrastajaryhmiä, joista pitkäikäisimmät jatkoivat toimintaansa useamman vuosikymmenen ajan. Valtaosa teatterien ohjelmistoista oli suunnattu lapsiyleisölle. Samaan aikaan suomalainen nukketeatteri kansainvälistyi aivan uudella tavalla: vierailut ulkomaille lisääntyivät, ohjaajat ja näyttelijät hakeutuivat ulkomaisille kursseille ja solmivat tärkeitä taiteellisia ja koulutuksellisia kontakteja.
Siirryttäessä 1980-luvulle käynnistyi nukketeatterialan ammatillinen koulutus ja nukketeatteri löi itsensä läpi vakavasti otettavana taiteenlajina. Tämä johti muun muassa siihen, että vuonna 1984 perustettiin Kansainvälisen nukketeatteriliitto UNIMAn Suomen keskus. Nukketeatterin nousu ja kentän kasvu jatkui Suomessa koko 1980- ja 1990-luvun ajan. Uusia ammattinukketeattereita perustettiin eri puolille Suomea, joukossaan useita sooloteattereita kuten Nukketeatteri Rooma, Marionettiteatteri Mundo, Nukketeatteri Sytkyt ja Matkalaukkuteatteri.
Vaasan kesä oli käsite, joka innoitti monia nukketeatterista kiinnostuneita. Teatteri Peukalopotin järjestämä tapahtuma toi maahan korkealaatuisia mestarikursseja ja uusia esityksiä. Festivaalitoiminta kasvoi, kun Teatteri Mukamas aloitti kansainvälisen Mukamas-festivaalin järjestämisen vuonna 1999.
Vuonna 1994 aloitettiin alan ammatillinen, pitkäkestoinen koulutus Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa, joka jatkui myöhemmin Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian alla. Itsenäisenä koulutuslinjana nukketeatterikoulutus loppui 2017, mutta nukketeatteriopetusta annetaan Turun AMK:ssa osana teatteri-ilmaisunohjaajan opintoja.
Uuden sukupolven esiinmarssi
2000-luvulle tultaessa oli aika uuden nukketeatterisukupolven esiinmarssille. Koulutettujen tekijöiden voimin syntyi ennätysmäärä uusia ammattinukketeattereita, ryhmiä ja soolotaiteilijoita kentälle, missä perinteinen ja uusi elävät rinnakkain. Vahvan nukke- ja nuketussuuntautuneisuuden lisäksi monitaiteellisuus oli voimissaan ja produktioissa yhdisteltiin usein eri taiteenaloja. Aktiivisen esitystuotannon myötä nukketeatteria alettiin myös hyväksyä draamateatterin lavoille tasaveroisena esittävän taiteen lajina.
2020-luvun nukketeatterikentällä toimii teatterien ja vaihtuvien työryhmien lisäksi erilaisia vapaiden taiteilijoiden yhteenliittymiä ja verkostoja kuten Aura of Puppets (Turku) sekä Metropolitan Puppets (Helsinki). Kaiken kaikkiaan suomalainen nukketeatteri elää tällä hetkellä hyvin dynaamista vaihetta, jossa alalla työskentelee usean sukupolven toimijoita.
Alan koulutuskeskustelu käy vilkkaana ja nukketeatterikirjallisuutta on 2000-luvulla julkaistu useita teoksia.
Myös teatteritilastojen valossa näyttää siltä, että nukketeatteri on suositumpaa kuin koskaan historiansa aikana: nukketeatteriesityksissä käy vuosittain yli 200 000 katsojaa yli 2000 esityksessä eri puolilla Suomea.
Lähteet
- Leila Peltonen, Marjut Tawast (toim.): Nukketeatteria suomalaisilla näyttämöillä
- Teatterin Tiedotuskeskus: Teatteritilastot 2024
